Kaipuu

Minulla on jo yksi lapsi, onko minulla silloin oikeus tuntea surua siitä, ettei pikkusisaruksen saaminen käynyt ihan käden käänteessä. Tunnen muutaman pariskunnan joilla ei ole lapsia vielä ollenkaan, vuosien yrityksistä huolimatta. Mietin usein, että omaa suruani ei voi eikä edes saa verrata heidän suruunsa. Sillä minulle on kuitenkin siunattu yksi lapsi. Mutta hiljaa omassa mielessäni, oman pääni ja sydämeni sisällä tunnen surua. Ainakin siellä se on sallittua. Aiemmin mietin myös onko edes oikein, että potee vauvakuumetta ja toivoo uutta raskautta kun ensimmäinen lapsi on vielä vauva. Miksei siitä ensimmäisestä vauvasta voi nauttia ja iloita?

Mutta nautinhan minä ja iloitsen niin äärettömän paljon etten osaa sanoin sitä kuvailla. Jokunen kuukausi sitten juttelimme miehen kanssa (taas) kuinka sydän meinaa pakahtua kun tyttöä katsoo. Luulimme molemmat tunteen helpottavan ja haihtuvan mutta kyllä se edelleen on läsnä, voimakkaana. Vaikkakin se kovin kliseiseltä kuulostaa niin ennen tyttöä en tiennyt mitä suunnaton onni ja tosirakkaus on. Enkä tarkoita ettenkö olisi ollut onnellinen ja rakastanut esimerkiksi miestäni. Mutta rakkaus omaa lastaan kohtaan on niin erilaista ja niin voimakasta. Omalla kohdalla voin sanoa äidinrakkaus mutta en vähättele myöskään isänrakkautta, aivan yhtä voimakasta myös se.

Tunne, kun katsot omaa lastasi vaikka sinun pitäisi nukkua kun sinulla on tilaisuus, näet hänessä jotain itsestäsi tai ehkä miehestäsi. Kun lapsesi hymyilee sinulle ja ojentaa kätensä sinua kohti. Kun hän matkii ilmeitäsi ja eleitäsi, toistaa äänteitäsi, kutsuu sinua äidiksi. Kun kenenkään muun syli ei kelpaa kuin sinun, kun lapsesi rauhoittuu silittelyysi ja hautaa kasvonsa hiuksiisi. Kun lapsesi oppii uusia asioita, ottaa ensiaskeleensa ja juoksee luoksesi syleilyyn. Kun saat olla lapsesi tukena, nähdä hänen kasvavan, olla se joka toivottaa hänelle illalla hyvää yötä ja seuraavana aamuna hyvää huomenta. Tuo tunne on niin palkitseva, niin sydäntäriipaisevan voimakas, niin ehdoton.

Toivomme siis miehen kanssa, että saisimme lisää lapsia. Teoriassa sen pitäisi olla mahdollista, on ollut mahdollista sitten heinäkuun kun kiertoni palautui pikkuhiljaa ennalleen. Mutta joka kuukausi olen saanut pettyä, mielialani on laskenut innostuneen jännittyneestä surullisen masentuneeksi. Mutta sitten taas mietin niitä, joilla ei ole lapsia vielä ollenkaan. Ja jotka ovat saaneet pettyä kuukausi toisensa perään jo vuosia. Kuinka he jaksavat, pettyä yhä uudestaan ja uudestaan, yrittää yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka luultavasti tekisin myös itse kaikkeni, yrittäisin ja toivoisin yhä uudestaan ja uudestaan.

Raskauskuvat: Nina Dodd

Vatsakuvia

Ajattelin nyt sitten laittaa muutaman vatsakuvan ihan muistelu- ja fiilistelymielessä tänne, kun niitä ei raskausaikana tullut laitettua esille. Ennen raskautta ei taida olla mitään varta vasten otettua vatsa- tai vartalokuvaa, mutta alkutilanne oli suurinpiirtein tämä:

Rv 13+0

Rv 20+0

tässä alkaa raskaus jo hieman näkyä

Rv 25+0

tätä vatsaa kaipaan kovasti

Rv 30+0

ja vielä tätäkin vatsaa

Rv 34+0

tämä vatsa meni vielä melko hyvin

Rv 37+2

mutta tämä alkoi jo olla kovasti tiellä pukiessa ja remonttia tehdessä

Rv 40+0

2 päivää ennen synnytystä, päivä jolloin supistukset alkoivat

Kyllähän minulla melko iso vatsa oli loppuvaiheessa ja joissain kuvissa se näyttää todella omituiselta, varsinkin edestä päin otetuissa kuvissa.

Rv 20+0

Rv 25+0

napa alkaa jo hieman tulla ulos

Rv 28+0

napakoru alkaa olla hieman nafti, vaihdoin sen pidempään, joustavaan "raskauskoruun" viikolla 30

Rv 32+0

linea negra alkaa näkyä selvästi

Rv 37+2

vatsa on ihan epäsymmetrinen

Rv 40+0

pieni kuulani

Kylläpä minä kaipaankin vatsaani, jonkun mielestä ehkä omituista. Asiaan ehkä vaikuttaa se, että minulla on kamala vauvakuume ja toivomme toista lasta. Itselläni on jotenkin ristiriitaiset tunteet, on jotenkin syyllinen olo kun toivoo uutta raskautta ja toista lasta/vauvaa kun ensimmäinenkin on vielä ihan vauva. Vaikka eihän tässä enää kauaa mene kun tyttö on jo taapero ja kohtahan hän jo käveleekin, eli ei hän enää mikään pikkuvauva ole :)

Kaikki lääkärit ja terveydenhoitajat ja neuvolantädit sun muut sanoivat minulle raskausaikana, että minulla on täydellinen synnyttäjän vartalo ja, että minut on kuin tehty synnyttämään. Pitkä selkä ja keskivartalo ja sopivan leveä lantio. Näin jälkeen päin ajateltuna minusta itsestä tuntuu, että minut on myös kuin tehty raskautta varten, niin hyvin viihdyin raskaana ollessa. Mutta voihan se olla, että aika kultaa muistot ja jokainen raskaushan on erilainen, että voi olla että minä kiroan seuraavaa raskautta jos joskus vielä tulen raskaaksi :)