Mutta nautinhan minä ja iloitsen niin äärettömän paljon etten osaa sanoin sitä kuvailla. Jokunen kuukausi sitten juttelimme miehen kanssa (taas) kuinka sydän meinaa pakahtua kun tyttöä katsoo. Luulimme molemmat tunteen helpottavan ja haihtuvan mutta kyllä se edelleen on läsnä, voimakkaana. Vaikkakin se kovin kliseiseltä kuulostaa niin ennen tyttöä en tiennyt mitä suunnaton onni ja tosirakkaus on. Enkä tarkoita ettenkö olisi ollut onnellinen ja rakastanut esimerkiksi miestäni. Mutta rakkaus omaa lastaan kohtaan on niin erilaista ja niin voimakasta. Omalla kohdalla voin sanoa äidinrakkaus mutta en vähättele myöskään isänrakkautta, aivan yhtä voimakasta myös se.
Tunne, kun katsot omaa lastasi vaikka sinun pitäisi nukkua kun sinulla on tilaisuus, näet hänessä jotain itsestäsi tai ehkä miehestäsi. Kun lapsesi hymyilee sinulle ja ojentaa kätensä sinua kohti. Kun hän matkii ilmeitäsi ja eleitäsi, toistaa äänteitäsi, kutsuu sinua äidiksi. Kun kenenkään muun syli ei kelpaa kuin sinun, kun lapsesi rauhoittuu silittelyysi ja hautaa kasvonsa hiuksiisi. Kun lapsesi oppii uusia asioita, ottaa ensiaskeleensa ja juoksee luoksesi syleilyyn. Kun saat olla lapsesi tukena, nähdä hänen kasvavan, olla se joka toivottaa hänelle illalla hyvää yötä ja seuraavana aamuna hyvää huomenta. Tuo tunne on niin palkitseva, niin sydäntäriipaisevan voimakas, niin ehdoton.
Toivomme siis miehen kanssa, että saisimme lisää lapsia. Teoriassa sen pitäisi olla mahdollista, on ollut mahdollista sitten heinäkuun kun kiertoni palautui pikkuhiljaa ennalleen. Mutta joka kuukausi olen saanut pettyä, mielialani on laskenut innostuneen jännittyneestä surullisen masentuneeksi. Mutta sitten taas mietin niitä, joilla ei ole lapsia vielä ollenkaan. Ja jotka ovat saaneet pettyä kuukausi toisensa perään jo vuosia. Kuinka he jaksavat, pettyä yhä uudestaan ja uudestaan, yrittää yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka luultavasti tekisin myös itse kaikkeni, yrittäisin ja toivoisin yhä uudestaan ja uudestaan.
Raskauskuvat: Nina Dodd
3 kommenttia:
Olipas ihana postaus <3 ja edelleen ihastelen tuota upeaa sivukuvaa susta <3
Kyllä varmasti saa pettyä ja toivoa, vaikka yksi lapsi jo olisikin, eihän se keneltäkään muulta oo pois. Eräs ystäväni on lapsettomuushoidoissa ensimmäisen lapsensa jälkeen ja olen hänen elämäänsä seurannut aika läheltä. Samalla tavoin sitä pettyy ja toivoo joka kuukausi, vaikka olisikin lapsi jo ennestään. Yhtä paljon se stressaa. Tietysti siinä on se ero, että tiedät, että pystyt tulemaan raskaaksi ihan luomuna :)
Kovasti tsemppiä ja plussapeukkuja <3
Tuntuu että olis niin monta asiaa jotka haluaisin sulle kirjottaa, mutta ehkä niitä asioita on liikaa kun tuntuu etten saa nyt edes yhtä tähän selkeästi sanottua.
Mie toivon teille ihan tuhannesti onnea toisen lapsen yritykseen, niin kovaa kuin ikinä sydämestä osaan <3 On upeaa, kuinka tästä sun tekstistä oikeen paistaa rakkaus lapseen ja tyytyväisyys elämään, onnellisuus joka täydentyisi entisestään toisella pirpanalla. Ja mie ymmärrän sen, täysin. Itsekin haluaisin lapset suht pienellä ikäerolla.
Lapsenyritysasiassahan se pointti olis just se, että ei stressattais, vaan elämä menis omalla painollaan; helpommin usein sanottu kuin tehty, varsiki jos toiveet on korkealla joka kuukausi. Niinku Miia kirjotti, teillä on kuitenkin ehdottoman iso etu se, että kotoa löytyy jo yksi luomusti alkanut tallero, tiedätte että kyllä se kakkonenkin sieltä tulee kun on tullakseen :)
Toivotaan, että se aikaa tulee teidän kohdalle tosi nopeaa! <3
Kiitos ihanaiset!! <3 Se on kyllä totta, että on ainakin se "varmuus", että pystymme saamaan lapsen ihan luomusti. Ja toisaalta taas se, että ensimmäinen raskaus käynnistyi niin helposti aiheuttaa sen, että ajattelen mikä nyt on vialla kun ei onnistu...
Miia, saako kysyä miksi ystäväsi joutuu käymään lapsettomuushoidoissa? Kamalaa varmasti kun on jo lapsi entuudestaan ja luulee kaiken olevan hyvin ja sitten huomaakin jonkin olevan "vialla".
Voi Tasha, toivon teillekin pikkusisarusta! <3 Niinhän sen pitäisi olla ettei stressata mutta ei se aina onnistu vaikka kuinka yritän :)
Lähetä kommentti