Ihmetyttää

Olimme muutama viikko sitten eräillä syntymäpäiväjuhlilla ja samaisissa juhlissa oli myös 2 lähes samanikäistä lasta kuin tyttö. Toinen lapsista, tyttö, on 1v 4 kk ja poika 11 kk. Tunnemme nämä lapset vanhempineen erittäin hyvin mutta emme näe heitä kovinkaan usein, juhlapyhinä ja syntymäpäivinä ym. merkkipäivinä. Seurasin juhlissa hieman lasten käyttäytymistä ja eritoten vanhempien (äitien) käyttäytymistä. Ihmettelin monia asioita suuresti ja keskustelimmekin näistä miehen kanssa juhlien jälkeen. Vaikka aina puhutaan, että toimitaan lapsen parhaksi ja "lapsen ehdoilla" niin rajansa kaikella mielestäni. Joskus "lapsen parhaaksi" vaatii hieman työtä eikä lapsi itse välttämättä pidä siitä. Mutta mielestäni se on meidän vanhempien tehtävä, ei olla lapsiemme parhaita ystäviä.

Riiviö tyttöni juhlatunnelmissa

(oikeasti hän käyttäytyi todella hyvin ja mallikkaasti, hän on erittäin vieraskorea eikä yleensä itke tai kiukuttele vieraiden läsnäollessa)

Esimerkkinä 11 kuinen poika, hän nyt vasta lähtenyt ryömimään ja osoittanut minkäänlaista halua lähteä liikkeelle. Eikä siinä mitään, jokainen kehittyy omaan tahtiinsa eikä tytöllä olisi tarvinnut minun puolesta olla minkäänlaista kiirettä lähteä liikkumaan vielä, olisin mieluusti pitänyt hänet vauvana vähän pidempään kun se aika joka tapauksessa menee niin uskomattoman nopeasti. Mutta kun tämän pojan "kehittymättömyys" on mielestäni seurausta siitä, että äiti kantaa häntä ihan koko ajan ja joka paikkaan (ja äiti valittaa kuinka selkä ja hartiat kipeytyvät kun poikaa TÄYTYY kantaa koko ajan ja hän painaa jo niin paljon). Lapsi on hyvin harvoin lattialla, ja jos on niin hän on kävelytelineessä (josta minulla on melko negatiivinen mielipide), joten hän ei pääse harjoittelemaan motorisia taitojaan eikä hänelle näin ollen tule minkäänlaista tarvetta pyrkiä omin voimin eteenpäin (kun häntä kannetaan joka paikkaan). Meillä ainakin tyttö on pienestä pitäen ollut lattialla sekä selällään että vatsallaan ja hänestä huomasi kuinka hänelle tuli tarve ja halu päästä liikkeelle, hän turhautui kun ei päässyt eteenpäin.

Toisena esimerkkinä 1v 4kk tyttö
a) joka herää aamuisin klo. 04.00 ja menee nukkumaan klo. 19.00. Hänen äitinsä opiskelee mutta jättää opintonsa nyt kesken koska ei jaksa aamuherätyksiä. Yritin ehdottaa heille rytmin siirtämistä niin, että he valvottaisivat lasta illalla pidempään jolloin hän luultavasti nukkuisi aamulla myös pidempään. He kertoivat, että olivat kokeilleet tätä KERRAN ja seurauksena oli se, että lapsi heräsi yhtä aikaisin mutta nukkui pidemmät päiväunet. Voi äly hoi sentään! Älkää antako lapsen nukkua niin pitkiä päiväunia, herättäkää hänet niiltä ja kokeilkaa rytmin siirtämistä pidempään. Eihän unikoulukaan onnistu heti ensimmäisellä kerralla vaan se vaatii pitkäjänteistä työtä ja sitoutumista! Minusta on älytöntä luopua omista opinnoista tuon vuoksi, miten hän ikinä voi sitten joskus käydä töissäkään.
b) jota "kielletään palkitsemalla". Juhlissa lapsi kävi kahmimassa pöydiltä ja muiden lautasilta herkkuja, otti "kiellettyjä" tavaroita hyllyistä ja töni ja löi muita lapsia yms. ja hänen äitinsä kielsi häntä tekemästä näitä asioita tarjoamalla hänelle näitä samoja herkkuja mitä hän kävi muiden lautasilta napsimassa. Vaikka lapset eivät vielä vuoden iässä ihan ymmärrä kieltämistä (meillä tyttö ymmärtää tiettyjen asioiden kieltämisen mutta tekee niitä välillä kiellosta huolimatta) niin en usko tuommoiseen harhauttamiseenkaan. Se olisi mielestäni ihan suositeltavaa, että lapsi harhautettaisiin kielletystä toiminnasta jollakin toisella, esim. "tule hakemaan pallo" tai "tule tanssimaan äidin kanssa" mutta se, että lapselle sanotaan "saat kakkua jos tulet tänne (lyömästä XXX)" tai "tule katsomaan, äitillä on kakkua (tai muuta herkkua)", ei mielestäni oikein tue tasapainoista lapsenkasvatusta.

Enkä nyt mitenkään yritä sanoa, että me olisimme mitään mallivanhempia tai, että meidän kasvatustapamme olisi kaikista paras tai ainoa oikea tapa. Ihmettelen vain kuinka vanhemmat tekevät karhunpalveluksia itselleen ja lapsilleen ja sitten näitä tekoja selitellään sillä kun lapset tahtovat/eivät tahdo, sillä, että "se on XXX:n parhaaksi" tai sillä, että "se nyt vain on näin". Minkään ei mielestäni tarvitse "vain olla niin". Asioille voi aina tehdä jotain, tai edes yrittää. Juhlien jälkeen aloin miettiä ovatko vanhemmat tänä päivänä liian laiskoja kasvattaakseen lapsiaan. Onko se yleistäkin, että lapsia lahjotaan ihan surutta (kyllä, tunnen "kiristys, lahjonta, uhkailu" "metodin" mutta tuossa mittakaavassa?)? Haluaisin uskoa, että eivät ole. Haluaisin uskoa, että kyllä tämän päivän lapsille vielä opetetaan hyviä käytöstapoja, että heidän kanssaan vietetään aikaa eikä televisio ja videot kasvata heitä. Haluaisin uskoa, että lapset pääsevät luontoon, maalle, tutustumaan kasveihin ja eläimiin, eivätkä "juppiudu" asuessaan Helsingin Eirassa tai mahdollisesti Punavuoressa.

Nukkekasvoinen tyttöni

Kasvattakaa lapsianne, heissä on tulevaisuus! ;)