EI!

Miten saan sanan EI ja sen merkityksen menemään perille uhmaavalle puolitoistavuotiaalle?! Tässä oli jo tovi kun tyttö oli todella kiltti, ei uhmannut, totteli ja kuunteli mitä hänelle sanottiin mutta tämä viikko on taas ollut aivan toisesta ääripäästä, aivan hanurista jos minulta kysytään. Tyttöä saa kieltää useaan otteeseen, joka kerta hieman tiukemmin ja vihaisemmin mutta ei auta, tyttö uittaa käsiään koirien vesikupissa, hakkaa kannettavani näppäimistöä tai repii näppäimiä irti, tekee kukille muodonmuutosta tai repii koiria turkista. En tiedä johtuuko raskaudsta vai onko tyttö röyhkeämpi kuin aiemmin mutta hermoni eivät kestä tuota lainkaan. Usein huomaan karjuvani EI:tä tai EI SAA:ta kunnes tyttö täytyy käydä kirjaimellisesti siirtämässä pois kielletystä touhusta. Ja minä pihisen kiukusta! Hetken päästä taas tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ollut maltillisempi ja hoitanut tilannetta rauhallisemmin.

Nyt ehkä saan itsestään selviä tai ehkä jopa lohduttavia kommetteja siitä, että tämä kuuluu kehitykseen ja, että kaikki vanhemmat joutuvat kokemaan saman mutta kertokaa minulle miten käsittelen tätä asiaa. Jatkanko EI:n karjumista siinä toivossa, että se joku päivä menee perille vai pitääkö minun laskeutua lapsen tasolle, kuten kaiken maailman Nanny 911 ohjelmissa, ja selittää miksi tyttö ei saa vääntää koiran tassuja tai työntää sohvan alta kaivamaansa tietokoneen virtajohtoa suuhunsa. Tätä selittämistäkin meillä harrastetaan, mutta usein akuuteissa ja mahdollisesti vaarallisissa tai suurta tuhoa aiheuttavissa tilanteissa karjuminen on ensimmäinen spontaani reaktio.

Mutta kyllä meillä on ollut hyviäkin hetkiä tällä viikolla, kaiken kielletyn ja uhmaamisen ohella. Tyttö jakelee hellyydenosoituksiaan ahkerasti ja saankin napakoita halauksia ja isoja pusuja päivittäin ja tyttö haluaa tulla syliin lukemaan tai muuten vaan istuskelemaan. Pehmolelut (ja välillä myös muut lelut), kirjojen eläimet ja vauvat sekä tytön oma kuva portaikossa saavat myös pusuja mahastani/beibiistä nyt puhumattakaan. <3